Syyllinen on löydettävä.

Ihmisellä on kummallinen taipumus siihen, että kun jotain tapahtuu, niin syyllinen on aina löydettävä. Tietenkään; Itse ei koskaan olla syyllinen, vaan syyllisen on löydyttävä ulkopuolelta. Esimerkkejä tästä voi toki löytää jokainen meistä, kun alkaa miettimään omaa käyttäytymistään. Mutta laitetaan nyt pari esimerkkiä kuitenkin; autot kolaroivat keskustan risteyksessä, syynä todella liukas keli. No olin sattumalta paikalla, ei se keli nyt niin liukas ollut. Toki liukasta oli, mutta kylläpä syy taisi kuitenkin löytyä tilannenopeudesta, ei liukkaudesta. Olen "kuullut" myös "tarinan" lemmikistä joka jäi auton alle. Koska autoilija ei väistänyt, saattoipa jopa koukata, elukkaan osuakseen. Syyllinen on autoilija, tottakai. Se, että lemmikin omistaja oli päästänyt lemmikkinsä juoksentelemaan vapaana, ei tietenkään ollut millään tavalla kytköksissä tähän tapahtumaan.

Mutta, nämä tapahtumat (tai niiden kaltaiset) ei itseasiassa ole syynä tällä kirjoitukselle. Syynä tälle kirjoitukselle on se mitä seuraa syyllisen etsimisestä.

Länsimaississa oikeiskäytännöissä on yleensä periaatteena "syytön kunnes toisin todistetaan" ja myös että todistustaakka on syyttäjällä, ei syytetyllä. Ensimmäinen tarkoittaa käytännössä sitä, että syytökset eivät saisi vaikuttaa syytetyn elämään, niin kauan, kunnes todisteet on puntaroitu (oikeudessa) ja oikeaksi todettu (tuomio annettu). Toinen tarkoittaa sitä, että syytetyn ei tarvitse todistaa syyttömyyttään, vaan syyttäjän on todistettava syyllisyys. Suomen oikeuslaitoksissa nämä periaatteet toimivat jollain tasolla, on toki ymmärrettävää, että joissain tapaukissa ensimmäiseen kohtaan on tehtävä myönnytyksiä (tutkintavankeudet yms). Valitettavastihan verotuksen kohdalla nämä periaatteet eivät toimi. Verovilpistä epäilty, on syyllinen automaattisesti ja todistustaakka on ns. käänteinen, eli syytetyn on todistettava syyttömyytensä.

Nämä periaatteet eivät myöskään päde median kohdalla, mutta se olkoon ihan toisen kirjoituksen aihe.

Kansan tuomio on se mistä oikeastaan halusin alkaa kirjoittamaan ja siitä mitä kansan tuomioista seuraa.

Törmäsin tarinaan kissasta, joka oli jäänyt supiloukkuun vangiksi. Kissa oli virunut loukussa viikon päivät, jona aikana koviakin pakkasia oli ollut. Viikon kulutua kissa oli tullut kotiin nälkiintyneenä ja pahoin paleltuneena. Tätä kirjoitaessani en tiedä kuinka kissan lopulta käy, koska käsittääkseni toipuminen on vielä käynnissä. Kuolioita kuitenkin on ilmeisesti tullut. Sinällään kissan kohtalo ei minua kiinnosta. Toki säälittää kissan kärsimykset, mutta en ko. kissaa tunne, eikä minun luonteeseeni kuulu tuntea suurta sääliä tuntemattomia eläimiä kohtaan (luonteeseeni kyllä kuuluu tuntea suurta vihaa tuntemattomien eläinten kiduttajia kohtaan).

Tämä kissa tarina toi mieleeni kuitenkin erään toisen tarinan nuoruudestani.

Asuin nuorenpana hiukan pienemmällä kylällä (no on se ja oli tuolloinkin kaupunki, Suomen pienin kylläkin). Kerrottiin tarinaa hiipparista, joka kävi ikkunoista kurkkimassa iltaisin ja yö-aikaan. Tapasin monia ihmisiä tuohon aikaan, jotka tunsivat jonkun, jonka ikkunan takana tämä hiippari oli käynyt. Kaikki myös tiesivät, kuka tämä hiippari on. Eräs paikallinen taiteilija. Tämä "syyllinen" oli maalari ammatiltaan, siis tauluja maalasi (eli siis taitelija, joko ymmärsit). Ilmeisesti aika hyvinkin, itse en hänen tyylistää paljon perustanut (enkä edelleenkää pidä). Paikalliset maisemat oli hyvin usein taulujen aiheena. Tämähän johtaa siihen, että ihmiset näkivät hänet varmasti useinkin seisoskelemassa paikoissa, joissa ns. tavis ihmiset eivät seiso. Hiippari perkele, se siellä taas kulkee.

No, koskaan en tavannut ketään, joka olisi nähnyt tämän taiteilijan hiipparoimassa luvattomissa paikoissa. Itse asiassa, en koskaan tavannut ketään joka olisi hiipparin omalta ikkunaltaan löytänyt. Kaikki kyllä tunsin jonkun, joka vähintäänkin tunsi jonkun, joka oli hiipparin yllättänyt. Ja vielä juurikin tämän kyseisen hiipparin.

No oliko sitä hiippari eli ei?
En voi tietää. Käsitykseni oli ja on edelleen, että mitään hiippari ei koskaan ollut, mutta en minä sitä varmaksi tiedä.

Nämä kaksi tarinaa tuo kuitenkin esille ihmisten toimintatapoja, kun kyse on syyllisen löytämisestä (oli sitten tapahtunut jotain eli ei).

Case Kissa:
Kissan tarinassa, oleellista oli se, että paikallinen loukuttaja (jota ei tiedetty) asetteli loukkuja piha-alueille, eikä kuulemma tarkistanut loukkuja joka päivä. Tämänhän voi päätellä tämän kissan kohtalosta, kun oli viikon poissa. Tästä siis voi päätellä, että kissa oli päätynyt supiloukkuun, joka oli kissan omistajan piha-alueelle (koska kissa ei pihalta poistu). Ja palasi kotiin, kun loukuttaja viikon kuluttua tuli katsomaan loukkunsa ja päästi kissan irti.

Tarinassahan on muutama aukko. Mutta ei puututa niihin tässä.

Supiloukkuja käytetään Suomessa (käsittääkseni) aika yleisesti haittaeläinten pyyntiin. Mm. supikoiran (siitähän se nimikin tulee) ja minkin poistamiseksi luonnosta. Kumpikaan näistä eläimistä ei kuulu Suomen luontoon. Siksi on suotavaa poistaa ne sieltä.

Supiloukkuja siis löytyy Suomen luonnosta.
Niitä saattaa löytyä yllättävän läheltä asutustakin. Se kuinka lähellä asutusta näitä loukkuja saa olla, ei minulle ole aivan täysin selvää. Erään henkilön mukaan minimi etäisyys olisi 150 metriä, mutta toisen henkilön (ja oman ymmärrykseni mukaan) tämä koskee tuliaseita, ei loukkuja. Loukkuja saattaa siis olla yllättävänkin lähellä piha-alueita. Voisin toki selvitellä mitä metsästyslaki asiasta sanoo, mutta enpä jaksa, kun se ei tämän kirjoituksen osalta ole merkityksellistä.

Tietenkin olisi suotavaa asettaa loukku niin, että sinne ei menisi kotieläimiä. Kuitenkin, jos pihapiirissäsi pyörii minkki, on loukun asettelu niin, että kissa sinne ei päädy, aika vaikeaa. Sinällään kotieläimen päätyminen loukkuun ei ole mikään ongelma, koska loukkuhan tarkistetaan vähintää kerran päivässä. Jos naapurin mirri sieltä löytyy, päästetään se vapaaksi ja viritellään loukku uudelleen pyyntiin. No tämä menee jo ohi aiheen. Pointti oli siis siinä, että loukkuja näkyy, jos on tarkkaavainen poika/tyttö.

Case taiteilija:
Taiteilija kulkee luonnossa, paikoissa, joissa "normaali" ihminen ei kulje. Hän on siis omituinen (koska on paikassa, jos näkijä ei ole). Omituiset ihmiset on lähtökohtaisesti vaarallisia, eikös vaan?

Kaikkihan varmaan muistaa "rikkinäinen puhelin" -leikin lapsuudestaan. Jos ei muista, niin Putous -ohjelmassa tätä leikkiä on "leikitty" monet kerrat. Nämä kaksi tarinaa on hyviä esimerkkejä rikkinäisen puhelimen variaatiosta.

Joku näkee jotain (periaatteessa ihan mitä vaan), kertoo siitä kaverilleen, joka kertoo siitä toiselle kaverille. Ja kas kummaa, ei aikaakaan, niin meillä on syyllinen käsillä. Tämä ihminen (tunnettu, tai ei) on syyllinen siihen mitä tapahtuu. Kun tapahtumia penkoo vähän syvemmälle, huomataan, että ei löydy ketään, joka oikeesti olisi nähnyt syyllisen tekevän yhtään mitään väärää. Ja mikä tärkeämpää, kun tarinaa hiukan penkoo, huomataan, että todennäköisesti sitä tapahtumaa, johon syyllinen on syyllinen, ei koskaan tapahtunutkaan. Tuomittiin siis syytön ihminen, teosta, jota ei koskaan tehty.