Allekirjoittanut on kamppailulaji harrastaja ja opettaja/ohjaaja. Olen ohjannut kamppailulajeihin liittyviä treenejä noin 20 vuoden ajan. Vuodesta 2003 lähtien olen toiminut koulunjohtajana ja kamppailulajiopettajana Ylivieska Wing Tsun organisaatiossa. Olen myös yksi Wing Tsun Finland organisaation perustajista. Se historiastani kamppailulajeissa. Henkilökohtaisestihan olen sitä mieltä, että jos henkilö aloittaa asiansa kertomalla kuinka kauan (kuinka monta vuotta) hän on kyseistä asiaa tehnyt, voidaan siitä päätellä, että hän ei osaa asiaansa yhtään.
Kamppailulajien alle niputan tässä kirjoituksessa nyt kaikki lajit, niin TPIP, Kilpailu kuin vaikkapa näytösrintamaltakin. Näihin siis kuuluu lajeja kamppailusta, itsepuolustuksesta, taistelusta, jne.
Tämä kirjoitus sai pontimensa Jarno Oksasen kirjoituksesta, joka liittyi kamppailulajien opettamiseen. Osa pontimesta tuli myös oppilaideni esittämistä kysymyksistä.
En sinällään ole juurikaan aiemmin miettinyt kamppailulajien opettamista lähtökohdasta jota Jarno pohtii kirjoituksessaan. Minulle kamppailulajien harjoittelu on aina koostunut kolmesta osa-alueesta. Nämä on siis perustekniikka, soveltava harjoittelu (applikaatiot) ja vapaa harjoittelu (sparraus tms. harjoittelu). Omalla osallani olen pyrkinyt lisäämään näihin kolmeen myös mielikuvaharjoittelun, jota pidän erittäin tärkeänä osana kamppailulajiharjoittelua. Mutta se tapahtuu ohjattujen harjoitusten ulkopuolella, joten se ei kuulu siksi aiemmin listattujen kolmen joukkoon. Se miten wingtsun harjoittelun eri osa-alueet ryhmittyy näihin kolmeen alueeseen olkoon toisen kirjoituksen aihe.
Opetetaanko kamppailulajeja yksityiskohdista kokonaisuuksiin, vai toisin päin. Minä näen asian niin, että ainoa vaihtoehto on opettaa kokonaisuuksista yksityiskohtiin. Toki tämän johtopäätöksen tekeminen edellyttää sitä, että ensin määrittelemme mitä on kamppailulajien opettaminen.
Harjoittelemme paljonkin perustekniikan, esim suora lyönti, tekemistä wingtsun harjoituksissa. Se ei kuitenkaan ole kamppailun harjoittelua, eikä opettamista. Harjoitellessamme perustekniikkaa, opettelemme juuri sitä - perustekniikkaa. Pelkällä perustekniikkatreenillä ei koskaan opi kamppailua. Vaikka treenaisi vuosia suoraa lyöntiä perustekniikkana, ei välttämättä osuisi sillä lyönnillään yhtään mihinkään, kun tositilanne koittaa. Tästä johtuen perustekniikkatreeni ei ole kamppailulajitreeniä.
Kamppailulajitreeniä voi olla vain treeni, johon kuuluu kaksi tai useampi henkilö. Eli ns pariharjoittelu, tai monivastusharjoittelu. Vain näissä harjoituksissa harjoittelemme oikeasti kamppailua.
Oppiessaan uutta motorista liikettä ihmisen on keskityttävä aivoillaan liikuttamaan raajaansa. Ihmisen (ja myös eläimen) liikkumiselle tyypillistä on, että useampi raaja ja lihasryhmä liikkuu yhtä aikaa. Tämä pätee kamppailulajiharjoitteisiin, mutta myös ihan tavalliseen elämään. Ihmisen aivot voivat tietoisesti kontrolloida vain yhtä raajaa kerrallaan. Mutta se ei estä ihmistä liikuttamasta useampaa raajaa kerrallaan. Esimerkiksi, voimme kävellä jääkaapille ja samaan aikaan ojentaa kättämme kohti jääkaapin kahvaa.
Tämä on mahdollista, koska osa liikkeistä tulee selkäytimestä, kirjaimellisesti. Tutkimusten mukaan ihmisen kävellessä aivot eivät osallistu jalkojen liikuttelemiseen ollenkaan. Jalkojen lihaksia ohjaavat hermoimpulssit tulevat selkäytimestä. Tämä mahdollistaa sen, että aivojen kapasiteetti jää havainnoimaan ympäristöä (näkö, kuulo, haju, jne aistimukset).
Tätä samaa tavoittelemme myös kamppailulajien harjoittelussa. Tämä saavutetaan perustekniikkaa tekemällä. Jotkin tutkimukset osoittavat, että noin 10 000 identtistä toistoa liikkeelle siirtää liikkeen komennon pois aivoilta ja vastuun ottaa selkäydin. Toiset tutkimukset näyttävät taas hiukan erilaisia toistomääriä. Joka tapauksessa, ihmiskeho toimii niin, että usein toistettavalle motoriselle liikkeelle rakennetaan oma itsenäinen hermotus, jolla liike "komennetaan" tapahtuvaksi. Mitä enemmän liikettä tarvitaan, sitä yksinkertaisemmaksi tämä hermotus rakentuu. Sama asia pätee muuten myös muillekin asioille, kuin vain motorisille liikkeille.
Perustekniikalla rakennamme siis tätä selkäytimestä tapahtuvaa liikkumista. Mutta se ei ole kamppailun harjottelua, vaan yksittäisen tekniikan harjoittelua. Kamppailun harjoitteluun kuuluu aina useita muuttujia joka pitää huomioida. Muutamia mainitakseni, etäisyys, kulma, nopeus, ajoitus, jne. (asiat sekalaisessa järjestyksessä).
Kamppailulajin harjoite voi olla vaikkapa esimerkiksi seuraava:
A hyökkää suoralla lyönnillä kohti B:n kasvoja. B ottaa lyönnin kiinni käyttäen pak-sauta ja jatkaa lyöntisarjalla, joka on suunnattu kohti A:n päätä.Tämä harjoitus on kokonaisuus, eikä sitä voi harjoitella, eikä opettaa muuna kuin kokonaisuutena. Harjoitteen (drillin) opiskelu alkaa kokonaisuuden hahmottamisesta. Aloitamme siitä, että A lyö rauhallisella nopeudella lyöntinsä kohti B:n kasvoja, jolloin B ehtii miettimään mitä hänen pitää tehdä, hän ehtii rekisteröimään hetken jolloin hänen on liikuttava. Kun kokonaisuutta on jonkin aikaa toistettu ja saadaan se sujumaan jollakin (riittävällä) tasolla. Kun harjoittelijat siis tietävät mitä heidän on tehtävä voidaan alkaa siirtymään yksityiskohtiin. Esimerkkejä tästä vaikkapa pak-saulle vahva takajalka, kyynerpään asento, jne. Samalla hiotan liikkeiden ajoitusta ja nostetaan suoritteiden toistonopeutta.
Näin siis siirrytään kokonaisuudesta yksityiskohtiin.
On mahdollista, että harjoittelija ei saa kokonaisuutta toimimaan ollenkaan. Tähän syynä on todennäköisesti se, että kokonaisuus on liian vaativa harjoittelijan tasoon nähden. Tällöin siirrytään joko yksinkertaisempaan kokonaisuuteen, tai hiotaan ongelmia aiheuttaavaa perustekniikan palasta (yksityiskohtaa). Jälkimmäinen ei kuitenkaan tarkoita yksityiskohdista kokonaisuuteen siirtymistä.
Kokonaisuudesta yksityiskohtiin siirtyminen lienee yksi syy miksi suurinosa pitkään kamppailua harrastaneista edelleen jatkaa harjoittelemista ja on jatkaneen niin pitkään kuin ovat. Aina löytyy yksityiskohtia, joita voi hioa paremmaksi.
Jarno vertaa kirjoituksessaan kamppailu puutyökerhoon. Mikä sinällään on aika osuva vertaus. Itse olen usein verrannut kamppailulajiharjoittelijaa satunnaiseen sulkapallonpelaajaan. Tunnen muutamia ihmisiä, jotka käyvät viikottain pelaamassa sulkapalloa (tai kössiä, tai jotain muuta vastaavaa). He pitävät siitä, mutta ei heillä ole mitään intohimoa edetä lajissaan. Toki he kehittyvät koko ajan, mutta hitaammin kuin ammattilaiset. Miksi kampittelua ei voisi harrastaa tällä samalla kaavalla? Jarno ei kirjoituksensa mukaan halua tällaisia oppilaita kouluunsa. Tunnen kuitenkin Jarnon sen verran pitkältä ajalta, että uskallan väittää tämän olevan väärä johtopäätös hänen kirjoituksestaan.
Mutta puutyökerho..
Harrastan kamppailulajien ohella kaikenlaista luovaa käsillä tekemistä ja puutyöt on yksi intohimoni. Vaikka en vuosiin ole ollut missään puutyökerhossa niin tiedän, että yksi niiden perusperiaate on oppia käyttämään "kolmea erilaista sahaa", jotta olisi parempi puutöissä. Kyllä hyvinkin usein siellä "opettajana" toimiva henkilö kehoittaa harjoittelemaan vaikka sitä lohenpyrstöliitoksen tekoa, koska et sitä vielä hallitse kunnolla. Itsekkin omalla verstaallani teen erinäköisiä liitoksia ihan vaan sen vuoksi, että osaisin tehdä niitä paremmin. Kamppailulajien vyökokeet ovat yksi näyttökokeen muoto, vastaavia asioita puutyöpuolella on vaikka yksittäisen tuolin teko. Tuolin tekijä ei välttämättä ajattele asiaa juuri niin, mutta sitähän se on. Valmis tuoli on näyte siitä mitä tuolin tekijä osaa.
Tuolinkin tekeminen menee kokonaisuudesta yksityiskohtiin. Ensin hahmotetaan koko tuoli, sitten hahmotetaan sen osat ja niiden osien väliset liitokset. Varsinainen toteutus meneekin sitten puolikokonaisuudesta yksityiskohtiin ja sieltä kokonaisuuteen. Mutta jos et osaa tehdä tuolin tarvitsemia liitoksia, ei se tuolikaan onnistu. Jos et osaa käyttää talttaa, et myöskään osaa tehdä liitoksiin tarvittavia lovia (edellyttäen, että sellaisia liitoksia tarvit), eikä liitoksia synny ja sitä myöten tuolikin jää tekemättä. Perustekniikkaa siis tarvitaan myös puutöissä. Mitä paremmin perustekniikka on hallinnassa sitä parempi tuoli syntyy. Mitä enemmän on niitä kolmenlaista sahaa käyttänyt, sitä nopeammin tuoli syntyy ja sitä parempi se tuoli on.
Kamppailulajien opettaminen siis etenee kokonaisuuksista yksityiskohtiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti