Luin Keskipohjanmaa lehdestä juttua syrjäytymisestä. Juttu käsitteli asiaa, onko syrjäytymistä olemassa eli ei. Jutussa siis joku tutkija (jonka nimeä en nyt jaksa kaivaa esille, enkä ole varma siitä oliko hän edes tutkija) pohti sitä, että nuoren tehtävä on etsiä suuntaansa, se ei vielä tee nuoresta syrjääntynyttä.
Tämä lienee mahdollisesti totta. Tällä tutkijalla tms. oli myös korjausehdotuksia asiaan. En nyt ota niihin sen enempää kantaa. Hänellä varmaan olisi asiasta parempi osaaminen kuin minulla. Tai ainakin se olisi toivottavaa. Lehtijuttu sinällään ei ole oleellista tämän kirjoituksen osalta. Tämä lehtijuttu kuitenkin herätteli minussa ajatuksia. Ajatuksia siitä miten itse käyttäydyin tuossa iässä. Ajatuksia siitä miten vaikkapa oma isäni käyttäytyi tuolloin. Ajatuksia siitä, mitä päätöksiä nyky-yhteiskunta vaatii nuorelta ja mitä niistä päätöksistä seuraa.
Minä olin aivan varmasti syrjäytynyt nuori. Syrjäytynyt niillä mittareilla, joita tänään käytetään. Syrjäytynyt niillä mittareilla, joita tuolloin käytettiin. Nuorisorikollinen niillä mittareilla, joita nyt käytetään ja joita tuolloin käytettiin. Sain elämälleni jonkinlaisen suunnan yhdessä vaiheessa. Valitettavasti tapahtui asioita, joiden seurauksena "syrjäydyin" uudestaan.
Suomesta on hyvinvoinnin kasvun seurauksena poistunut iso liuta ammatteja. Kuitenkaan suomalainen ihminen ei ole hyvinvoinnin kasvun seurauksena kehittynyt samaa tahtia.
Mietitäänpä 16 vuotiasta Villeä, jonka piti päättää mitä hän elämältään halusi. En muista koskaan miettineeni, että mitä vaikkapa 25v. Ville haluaisi elämältään. Saati sitten, että olisin miettinyt mitä 40v. Ville elämältään haluaisi. 16v. Ville kyllä mietti jotain sinne päin. Muistan miettineeni sitä minkälaista elämäni olisi keski-ikäisenä. Mutta ei se oikeastaan korreloi sen kanssa mitä elämäni juui nyt on, saati sitten, että korreloisi sen kanssa mitä elämältäni haluasin.
16v. Ville oli kyllä mahdollisesti suunnitelmineen hyvinkin oikealla tiellä. Valitettavasti yleisönpaine ohjasi Villen jonnekin toiselle tiellä, joka vei jonnekin aivan muualle. Sen tien varrella oli kyliä, joihin kenenkään ei tulisi joutua ja joista kovin moni ei koskaan poistu. Mutta ei siitä sen enempää.
Kun vertaan 16v. Villeä nykynuoriin. Minulla oli huomattavasti helpompaa. Tuohon aikaan vielä suvaittiin jossain määrin hankalia ja päämäärättömiä (= syrjäytyviä) nuoria. Nykyään niitä ei juuri suvaita. Ainakaan yhteiskunnan tasolla.
Nykynuorella pitäisi olla päämäärä. Tavoitteita, haasteita, saavutuksia. Niitä elämässäsi pitää olla. Kaikki meistä ei siihen kykene, valitettavasti..ko? Suurin osa nuorista ei varmaankaan ole kovin päämäärä hakuisia. No en tiedä faktaksi, kun en ole asiaan perehtynyt. Kunhan nyt heitin tällaisen lausahduksen tähän roikkumaan.
Parikymmentä vuotta taaksepäin. Peruskoulun päättävä nuori saattoi mennä vaikkapa raksalle hanslankariksi, lautapojaksi. Lautapoika oli mahdollisesti tyytyväinen elämäänsä. Oli järkevää tekemistä ja sai jonkin verran rahaa (riittävästi nuorelle ihmiselle) Samassa yhteydessä hän sai oppia vaikkapa muurarilta, kun kantoi muurarille tiiliä ja laastia. Lautapojasta tuli isona muurari. Ei siksi, että hän päätti mennä 16v. muurarikouluun vaan siksi, että hän meni 16v. töihin raksalle ja huomasi siellä, että tykkää muurarin hommista. Samalla hän myös huomasi, että mikä elämässä on tärkeää.
Nykytilannehan on se, että ei raksalle mitään lautapoikia oteta. Säädökset jne tekee hommasta liian hankalaa. Jos otettaisiin (unohdetaan hetkeksi ne säännökset) olisi kyseinen lautapoika yhteiskunnan mielestä syrjäytynyt.
Minä meni 13 vuotiaana töihin metallipajalle. Tein hommia laidasta laitaan, ei mitään "kriittistä" tietenkään. Kriittinen tässä tarkoittaa siis töitä, joiden oli pakko onnistua. Esimerkkinä vaikkapa ison jätesäiliön kasaanhitsaus. Näitä säiliöitä matkustaa edelleen junien kyydissä ympäri Suomea. Näiden hitsauksen hoiti ammattimiehet. Minä olin vain apuna tässä. Mutta tein myös oikeita töitä, esimerkiksi hitsauksia.
Ei se laillista lie ollut silloinkaan, mutta nykyisin se ei enää ole mahdollista. Tuolloin yritys olisi todennäköisesti selvinnyt pikkunuhteilla, jos joku tarkastaja olisi paikalle eksynyt. Toisin lie nyt.
Suomesta on myös kadonnut ihan oikeita ammatteja, joihin erakoituneet ihmiset ennen hakeutui. Esimerkkinä vaikkapa metsuri. Isäni teki metsurin hommia siinä vaiheessa, kun hitsarin hommien sosiaalinen paine kasvoi liian suureksi. Isäni päätyi Levyseppähitsaajan ammattiin varmaankin siksi, että hänen isänsä oli seppä. Verenperintö pakottaa. Varsinainen sepän ammattihan katosi tässä välissä. Eikä se varsinaisesti takaisin ole tullut, vaikka muutama ihminen itsensä sillä varmasti elättääkin. Isäni muuten valmistui levyseppähitsaajaksi Suomen ensimmäiseltä levyseppähitsaaja kurssilta. Eli siis oli ensimmäisiä virallisesti koulutettuja seppiä Suomessa. Hyvä vai huono asia, sen jokainen saa puntaroida itse omassa päässään.
Mitä tämä kaikki tarkoittaa, tai mitä yritän kirjoituksellani sanoa...
Summailen tähän jotain omista ajatuksistani.
Ennen muinoin ihmiset päätyivät suurimmilta osin niihin töihin joissa olivat hyviä ja töihin joita halusivat tehdä. Suurin osa oli todennäköisesti tyyväisiä työhönsä.
Oliko Jussi tyytyväinen kuokkimistyöhönsä suolla? Ei meidän mittareilla, mutta omillaan varmaankin oli (kun ei paremmasta tiennyt, sanot nyt).
Nykyään ihmiset päätyvät työhön, jonka he valitsivat 16v. iässä. Valinta tehdään täysin epärealistisillä perusteilla. Yhä suurenpi osa ihmisistä on tyytymättömiä työhönsä.
Ei! Minulla ei ole esittää mitään korjaavia toimenpiteitä asiaan. Tai no on, palataan takaisin maailmaan 1950 luvulle, kun sota oli kärsitty ja loistava tulevaisuus oli edessä. Nythän se loistava tulevaisuus on jo takana.
Pelkästään asioiden ymmärtäminen auttaa monessa kohtaa ratkaisemaan ongelmia.
Ai niin, Väinämöinen. Kyllä, Väinö valehtelee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti