Kamppailulajien opettamisesta

Kamppailulajien ei ollut tarkoitus kuulua tämän blogin aihepiiriin, mutta teen nyt ainakin yhden poikkeuksen.

Allekirjoittanut on kamppailulaji harrastaja ja opettaja/ohjaaja. Olen ohjannut kamppailulajeihin liittyviä treenejä noin 20 vuoden ajan. Vuodesta 2003 lähtien olen toiminut koulunjohtajana ja kamppailulajiopettajana Ylivieska Wing Tsun organisaatiossa. Olen myös yksi Wing Tsun Finland organisaation perustajista. Se historiastani kamppailulajeissa. Henkilökohtaisestihan olen sitä mieltä, että jos henkilö aloittaa asiansa kertomalla kuinka kauan (kuinka monta vuotta) hän on kyseistä asiaa tehnyt, voidaan siitä päätellä, että hän ei osaa asiaansa yhtään.

Kamppailulajien alle niputan tässä kirjoituksessa nyt kaikki lajit, niin TPIP, Kilpailu kuin vaikkapa näytösrintamaltakin. Näihin siis kuuluu lajeja kamppailusta, itsepuolustuksesta, taistelusta, jne.

Tämä kirjoitus sai pontimensa Jarno Oksasen kirjoituksesta, joka liittyi kamppailulajien opettamiseen. Osa pontimesta tuli myös oppilaideni esittämistä kysymyksistä.

En sinällään ole juurikaan aiemmin miettinyt kamppailulajien opettamista lähtökohdasta jota Jarno pohtii kirjoituksessaan. Minulle kamppailulajien harjoittelu on aina koostunut kolmesta osa-alueesta. Nämä on siis perustekniikka, soveltava harjoittelu (applikaatiot) ja vapaa harjoittelu (sparraus tms. harjoittelu). Omalla osallani olen pyrkinyt lisäämään näihin kolmeen myös mielikuvaharjoittelun, jota pidän erittäin tärkeänä osana kamppailulajiharjoittelua. Mutta se tapahtuu ohjattujen harjoitusten ulkopuolella, joten se ei kuulu siksi aiemmin listattujen kolmen joukkoon. Se miten wingtsun harjoittelun eri osa-alueet ryhmittyy näihin kolmeen alueeseen olkoon toisen kirjoituksen aihe.

Opetetaanko kamppailulajeja yksityiskohdista kokonaisuuksiin, vai toisin päin. Minä näen asian niin, että ainoa vaihtoehto on opettaa kokonaisuuksista yksityiskohtiin. Toki tämän johtopäätöksen tekeminen edellyttää sitä, että ensin määrittelemme mitä on kamppailulajien opettaminen.

Harjoittelemme paljonkin perustekniikan, esim suora lyönti, tekemistä wingtsun harjoituksissa. Se ei kuitenkaan ole kamppailun harjoittelua, eikä opettamista. Harjoitellessamme perustekniikkaa, opettelemme juuri sitä - perustekniikkaa. Pelkällä perustekniikkatreenillä ei koskaan opi kamppailua. Vaikka treenaisi vuosia suoraa lyöntiä perustekniikkana, ei välttämättä osuisi sillä lyönnillään yhtään mihinkään, kun tositilanne koittaa. Tästä johtuen perustekniikkatreeni ei ole kamppailulajitreeniä.

Kamppailulajitreeniä voi olla vain treeni, johon kuuluu kaksi tai useampi henkilö. Eli ns pariharjoittelu, tai monivastusharjoittelu. Vain näissä harjoituksissa harjoittelemme oikeasti kamppailua.

Oppiessaan uutta motorista liikettä ihmisen on keskityttävä aivoillaan liikuttamaan raajaansa. Ihmisen (ja myös eläimen) liikkumiselle tyypillistä on, että useampi raaja ja lihasryhmä liikkuu yhtä aikaa. Tämä pätee kamppailulajiharjoitteisiin, mutta myös ihan tavalliseen elämään. Ihmisen aivot voivat tietoisesti kontrolloida vain yhtä raajaa kerrallaan. Mutta se ei estä ihmistä liikuttamasta useampaa raajaa kerrallaan. Esimerkiksi, voimme kävellä jääkaapille ja samaan aikaan ojentaa kättämme kohti jääkaapin kahvaa.

Tämä on mahdollista, koska osa liikkeistä tulee selkäytimestä, kirjaimellisesti. Tutkimusten mukaan ihmisen kävellessä aivot eivät osallistu jalkojen liikuttelemiseen ollenkaan. Jalkojen lihaksia ohjaavat hermoimpulssit tulevat selkäytimestä. Tämä mahdollistaa sen, että aivojen kapasiteetti jää havainnoimaan ympäristöä (näkö, kuulo, haju, jne aistimukset).

Tätä samaa tavoittelemme myös kamppailulajien harjoittelussa. Tämä saavutetaan perustekniikkaa tekemällä. Jotkin tutkimukset osoittavat, että noin 10 000 identtistä toistoa liikkeelle siirtää liikkeen komennon pois aivoilta ja vastuun ottaa selkäydin. Toiset tutkimukset näyttävät taas hiukan erilaisia toistomääriä. Joka tapauksessa, ihmiskeho toimii niin, että usein toistettavalle motoriselle liikkeelle rakennetaan oma itsenäinen hermotus, jolla liike "komennetaan" tapahtuvaksi. Mitä enemmän liikettä tarvitaan, sitä yksinkertaisemmaksi tämä hermotus rakentuu. Sama asia pätee muuten myös muillekin asioille, kuin vain motorisille liikkeille.

Perustekniikalla rakennamme siis tätä selkäytimestä tapahtuvaa liikkumista. Mutta se ei ole kamppailun harjottelua, vaan yksittäisen tekniikan harjoittelua. Kamppailun harjoitteluun kuuluu aina useita muuttujia joka pitää huomioida. Muutamia mainitakseni, etäisyys, kulma, nopeus, ajoitus, jne. (asiat sekalaisessa järjestyksessä).

Kamppailulajin harjoite voi olla vaikkapa esimerkiksi seuraava:

A hyökkää suoralla lyönnillä kohti B:n kasvoja. B ottaa lyönnin kiinni käyttäen pak-sauta ja jatkaa lyöntisarjalla, joka on suunnattu kohti A:n päätä.

Tämä harjoitus on kokonaisuus, eikä sitä voi harjoitella, eikä opettaa muuna kuin kokonaisuutena. Harjoitteen (drillin) opiskelu alkaa kokonaisuuden hahmottamisesta. Aloitamme siitä, että A lyö rauhallisella nopeudella lyöntinsä kohti B:n kasvoja, jolloin B ehtii miettimään mitä hänen pitää tehdä, hän ehtii rekisteröimään hetken jolloin hänen on liikuttava. Kun kokonaisuutta on jonkin aikaa toistettu ja saadaan se sujumaan jollakin (riittävällä) tasolla. Kun harjoittelijat siis tietävät mitä heidän on tehtävä voidaan alkaa siirtymään yksityiskohtiin. Esimerkkejä tästä vaikkapa pak-saulle vahva takajalka, kyynerpään asento, jne. Samalla hiotan liikkeiden ajoitusta ja nostetaan suoritteiden toistonopeutta.

Näin siis siirrytään kokonaisuudesta yksityiskohtiin.
On mahdollista, että harjoittelija ei saa kokonaisuutta toimimaan ollenkaan. Tähän syynä on todennäköisesti se, että kokonaisuus on liian vaativa harjoittelijan tasoon nähden. Tällöin siirrytään joko yksinkertaisempaan kokonaisuuteen, tai hiotaan ongelmia aiheuttaavaa perustekniikan palasta (yksityiskohtaa). Jälkimmäinen ei kuitenkaan tarkoita yksityiskohdista kokonaisuuteen siirtymistä.

Kokonaisuudesta yksityiskohtiin siirtyminen lienee yksi syy miksi suurinosa pitkään kamppailua harrastaneista edelleen jatkaa harjoittelemista ja on jatkaneen niin pitkään kuin ovat. Aina löytyy yksityiskohtia, joita voi hioa paremmaksi.

Jarno vertaa kirjoituksessaan kamppailu puutyökerhoon. Mikä sinällään on aika osuva vertaus. Itse olen usein verrannut kamppailulajiharjoittelijaa satunnaiseen sulkapallonpelaajaan. Tunnen muutamia ihmisiä, jotka käyvät viikottain pelaamassa sulkapalloa (tai kössiä, tai jotain muuta vastaavaa). He pitävät siitä, mutta ei heillä ole mitään intohimoa edetä lajissaan. Toki he kehittyvät koko ajan, mutta hitaammin kuin ammattilaiset. Miksi kampittelua ei voisi harrastaa tällä samalla kaavalla? Jarno ei kirjoituksensa mukaan halua tällaisia oppilaita kouluunsa. Tunnen kuitenkin Jarnon sen verran pitkältä ajalta, että uskallan väittää tämän olevan väärä johtopäätös hänen kirjoituksestaan.

Mutta puutyökerho..
Harrastan kamppailulajien ohella kaikenlaista luovaa käsillä tekemistä ja puutyöt on yksi intohimoni. Vaikka en vuosiin ole ollut missään puutyökerhossa niin tiedän, että yksi niiden perusperiaate on oppia käyttämään "kolmea erilaista sahaa", jotta olisi parempi puutöissä. Kyllä hyvinkin usein siellä "opettajana" toimiva henkilö kehoittaa harjoittelemaan vaikka sitä lohenpyrstöliitoksen tekoa, koska et sitä vielä hallitse kunnolla. Itsekkin omalla verstaallani teen erinäköisiä liitoksia ihan vaan sen vuoksi, että osaisin tehdä niitä paremmin. Kamppailulajien vyökokeet ovat yksi näyttökokeen muoto, vastaavia asioita puutyöpuolella on vaikka yksittäisen tuolin teko. Tuolin tekijä ei välttämättä ajattele asiaa juuri niin, mutta sitähän se on. Valmis tuoli on näyte siitä mitä tuolin tekijä osaa.

Tuolinkin tekeminen menee kokonaisuudesta yksityiskohtiin. Ensin hahmotetaan koko tuoli, sitten hahmotetaan sen osat ja niiden osien väliset liitokset. Varsinainen toteutus meneekin sitten puolikokonaisuudesta yksityiskohtiin ja sieltä kokonaisuuteen. Mutta jos et osaa tehdä tuolin tarvitsemia liitoksia, ei se tuolikaan onnistu. Jos et osaa käyttää talttaa, et myöskään osaa tehdä liitoksiin tarvittavia lovia (edellyttäen, että sellaisia liitoksia tarvit), eikä liitoksia synny ja sitä myöten tuolikin jää tekemättä. Perustekniikkaa siis tarvitaan myös puutöissä. Mitä paremmin perustekniikka on hallinnassa sitä parempi tuoli syntyy. Mitä enemmän on niitä kolmenlaista sahaa käyttänyt, sitä nopeammin tuoli syntyy ja sitä parempi se tuoli on.

Kamppailulajien opettaminen siis etenee kokonaisuuksista yksityiskohtiin.

Väittely insinöörin kanssa

Tämä kirjoitus on vastapainoa kirjoitukselle väittelyä idiootin kanssa.

Toisin kuin idiootin kanssa väittely, insinöörin kanssa väittely voi olla jopa hedelmällistäkin. Vaikka sanonta

"Väittely insinöörin kanssa on kuin paini sian kanssa, kukaan ei hyödy, mutta sika tykkää"

kuvaa asiaa erittäin hyvin.
Tai sitten näin:

Tulkitsen itse tämän niin, että insinöörit väittelevät väittelemisen ilosta. Asia on vähän näinkin, mutta tämä ei ole koko totuus. Tietenkin pitää muistaa, että insinöörien joukossa on ihan yhtä paljon idiootteja, kuin muussakin väestössä. Älykkyys ei tarkoita sitä, että henkilö ei olisi idiootti. Eikä se ole myöskään toisin päin, idioottikin voi olla älykäs.

"Oikeat" insinöörit pitävät asioiden penkomisesta ja väitteiden kääntelemisestä. Tämä kuuluu mielestäni insinöörin perustaitoihin. Niin sanottuja totuuksia vääntelemällä saatamme löytää totuudesta heikkouksia joita kukaan ei aiemmin tullut ajatelleeksi.
Sanotaan, että:

"Pyörää ei kannata keksiä uudelleen"

Tässäkin on oma totuutensa, mutta insinöörinä haluan kyseenalaistaa tämänkin. Tällähän yleensä tarkoitetaan sitä, että jos sinun pitää tehdä polkupyörä, niin älä keksi siihen tarvittavaa pyörää uudelleen vaan hyödynnä aiemmin tehtyjä keksintöjä. Väite/ohje pohjautuu ajatukseen siitä, että [polkupyörän] pyörä on optimoitu loppuun, eikä sitä enää voi parantaa. Polkupyörän osalta tämä ei ole totta, esimerkkinä vaikka nojapyörä, tai sähköpyörä, mutta varsinaisen pyörän osalta se saattaa jopa olla totta. Mutta ei mennä nyt siihen.

Insinöörit siis mielellään keskustelevat (ja jopa väittelevät) yksinkertaisistakin asioista. Debatin lopputuloksena saattaa (ja hyvin usein onkin) olla se, että asiat on juuri niin kuin alussa sanottiin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että debatti olisi ollut turha. Keskustelun sivujuonteena syntyy ajatuspolkuja, joiden seurauksena tulee uusia innovaatioita.

Muutamia vuosia sitten kuljin erään kolleegani kanssa töissä toisella paikkakunnalla. Työmatka kesti noin 1,5 tuntia suuntaansa. Kahdestaan samanhenkisen insinöörin kanssa autossa 3 tuntia päivässä johti varsin lennokkaisiinkin keskusteluihin. Varsinkin, kun keskustelutoverini oli (ja on edelleen) huomattavan älykäs ihminen. Terveiset vaan Mikolle, jos tänne satuit eksymään. Näistä keskusteluista tuskin jäi käteen mitään suuria ja maailmaa mullistavia innovaatioita, mutta "siat" tykkäsi.

Usein tuon esille absoluuttisten faktojen puuttumisen. Tähän olen viitannut muissakin kirjoituksissani ja tulen niin varmasti tekemään jatkossakin. Matematiikka on laji, joka perustuu absoluuttisiin faktoihin. Kuten aiemmin olen (toisaalla) maininnut, 1 + 1 = 2 on fakta, josta ei voi kiistellä (ellei mennä syvälle matematiikan saloihin).

Sinälläänhän tämä ei liity väittelemiseen, mutta näen hyväksi tuoda esille tämänkin asian tässä yhteydessä. Tieteellistä teoriaa ei voi osoittaa oikeaksi. Tieteellisen teorian voi osoittaa vain vääräksi. Hyvä tieteellinen teoria tekee ennustuksia asioista ja tapahtumista, jotka voidaan myöhemmin todentaa joko vääräksi, tai oikeaksi. Se, että jostain teoriasta tehdyt ennustukset voidaan osoittaa oikeaksi, eivät todista teoriaa oikeaksi. Itse teoriassa voi silti olla virheitä, joita ei vain tämän hetkisen tietämyksen valossa voida osoittaa. Toki on niin, että mitä useammassa kokeessa voidaan todentaa teorian ennustukset, sitä luotettavampana teoriaa pidetään. Esimerkkinä nyt vaikka yleinen suhteellisuusteoria.

Mitä tekemistä tällä sitten oli insinöörin kanssa väittelyllä?
Lyhykäisesti se, että pyörä kannattaa keksiä uudelleen, ainakin silloin tällöin. Mutta ei kannata unohtaa aiemmin tehtyjä innovaatioita pyörään liittyen.

Lapsilisän leikkaus & verovähennys ja auton romutuspalkkio

Kytken yhteen kaksi näennäisesti täysin erillistä aihetta. Niillä kuitenkin on jotain yhteistäkin.
Samaan ketjuun mielessä olisi monta muutakin aihetta, mutta en kuitenkaan niitä tähän suolla, koska silloin varsinainen pointti saattaisi hukkua. Tämä toki saattaa tapahtua lukijan kohdalla jo nyt, vaikka kirjoittajalle niin ei käynytkään.

Vahan auton romutuspalkkio

Valtio tukee vanhan auton romuttamista ja uuden ostamista 1 000 eurolla. Samalla myös autoala antaa "kaupanpäällisiksi" 500 euroa lisää. Tarkoittaa siis sitä, että romuttamalla vanhan auton (ikä yli kymmenen vuotta), jonka olet itse omistanut vähintään kaksi vuotta, saat 1 500 euron alennuskupongin uuteen auton.

Kuka tästä hyötyy ja kuka ei?

Virallinen viesti lienee se, että Suomessa on vanha autokanta. Onko jopa Euroopan vanhin, en jaksa tähän väliin tarkistaa, kun se ei ole oleellista. Vanhojen autojen päästöt ovat suuremmat, kuin uusien. Siispä vaihtamalla uuteen autoon, säästämme luontoa. Tämä on siis kait se virallinen selitys.
Tätä vastaan on esitetty väite, että uuden auton valmistus saastuttaa enemmän kuin vanhan auton päästöt, joten tämä luonnonsuojelu ei toteutuisi. Tämä on käsittääkseni virheellinen käsitys. Muistelisin lukeneeni asiasta tutkimuksen, jossa johtopäätöksenä oli, että uuden auton pienentyneet päästöt taklaa valmistuksessa syntyneet päästöt jo muutamassa vuodessa.

Suomen luonto siis hyötyy?
Kyllä ja ei.

Mutta virallinen selitys kuitenkin ontuu.
Meidän perheessä on kolme autoa, jotka ovat yli kymmenen vuotta vanhoja. Kaksi niistä on arvoltaan huomattavasti enemmän kuin tuon 1 500 euroa. Joten ne voidaan sulkea ulos tästä keskustelusta. Käyttöautona meillä Volvo V70, vuosimallia 1997. Ikää volvottimella siis on 17 vuotta. Moottorina on 2,5 litrainen bensa ja vaihteisto on automaatti. Kyseessä on siis todellinen ympäristökatastrofi. Volvo kulkee ja kukkuu ihan hyvin. Bensaa menee näin talvikeleillä lähemmäks 20 litraa sadalle kilometrille. Volvon arvo on tällä hetkellä varmaan aika lähellä tuota 1 500 euroa.
Eli olisi kannattavaa viedä se paalattavaksi ja mennä ostamaan uusi auto tilalle. Saisin tuntuvan 1 500 euron alennuksen uudesta autosta. Tosin ilman tuota valtion alennusta, saisin saman alennuksen antamalla Volvon vaihdossa.
Miksi en jo mene vaihtamaan Volvoa pienempi ruokaiseen menopeliin? Menisin kyllä, mutta ei ole rahaa. Juuri tällä hetkellä ei ole varaa vaihtaa Volvoa edes käytettyyn autoon. Saati sitten, että vaihtaisin sen uuteen. Minulla ei ole sitä 20 000 euroa, jonka vähintään tarvitsisin uuden ostoon. Eikä minulla ole sitä 18 500 euroa, jonka tarvitsisin valtion tukemaan ostoon.

Ne joilta tämä raha löytyy, eivät tarvitse Valtion tukea autonsa vaihtamiseen.

Kuka siis hyötyy nykyratkaisusta?
Tehdään tulonsiirto köyhiltä rikkaille. Valtio voisi sen myös julkisesti sanoa, eli tehdään väliaikainen ratkaisu, jolla tuetaan Suomen huonosti vetävää autoalaa.

Haluaisimmeko vähentää henkilöautoilun aiheuttamia päästöjä? Mitä jos annettaisiin tämä 1 500 euron tuki kaikille, jotka paalaavat vanhan autonsa ja vaihtavat sen pienempi päästöiseen autoon. Tähän voitaisiin määritellä jopa joku päästövähennysraja, jolla tuen saa. Pienempi päästöisen auton ei tarvitsisi olla uusi, vain pienempi päästöinen. Tällöin oikeasti tehtäisiin sitä mitä sanotaan tehtävän. Pienennettäisiin yksityisautoilun aiheuttamia päästöjä.

Periaatteessa jokainen hiukkanen vähemmän ilmaan, on pois autoilun päästöistä. Siksipä voisi vaikka laittaa niin, että jokaisesta vähennetystä 10g päästöjä saa 100€ rahaa. Edellytyksenä toki se paalaus. Tämänhän voisi toki vaikka laajentaa siihen, että jos luopuu autosta kokonaan, niin saa puhdasta rahaa käteen. Esimerkkinä, hlö pistää 250g päästävän autonsan paaliin, eikä osta - vaikkapa kahden vuoden kuluessa - toista autoa tilalle. Hän saa 2 500 euroa rahaa tililleen.

Ja maailma pelastuu! No siitä tiedä en, mutta tällöin ainakin oikeasti tavoiteltaisiin vähennyksiä päästöihin.

Lapsilisien leikkaukset & verovähennykset

Suomen päättäjät ovat suuressa viisaudessaan päättäneet leikata lapsilisiä. Kun päättäjät huomasivat tehneensä virheen, he päättivät kompensoida lapsilisien leikkauksen tukemalla pienituloisia verotuksessa.

Kokonaisuutenahan tämän ihan täyttä sirkusta. Älykkään ihmisen tunnistaa mm. siitä, että hän kykenee myöntämään virheensä. Älykäs ihminen kykenee myös myötämään olleensa väärässä. Tiedä sitten, onko tässä kysymys siitä, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Eli yksittäiset puoluejäsenet ovat älykkäitä, mutta puolue kokonaisuutena on tyhmä.

Niin tai näin, tämä ratkaisu ei jälleen kerran tehnyt sitä mitä sen väitetään tekevän. Mutta en halua tässä alkaa puimaa enempää sitä, mitä tämä leikkaus ja sen kompensointiin kehitetty vähennys käytänössä tekee. Kirjoitan siitä erikseen, jos joskus tarpeelliseksi näen. Asiasta kuitenkin sen verran tässä, että; Verovähennyksen aiheuttamat kulut verohallinnon järjestelmien päivityksessä on 2,5 M€. Tämä on toki vähän verrattuna siihen, että laskennallinen säästö tästä järjestelmästä on 40 M€. Toki alkuperäinen tavoite oli 110 M€, joten siitä jäätiin aika radikaalisti. Pitää kuitenkin muistaa, että tuossa 40 M€ luvussa ei ole huomioita toimeentulotukeen aiheutuvia muutoksia.

"Lapsilisään tehtävä säästö ei vaikuta lainkaan kaikkein pienituloisimpien perheiden taloustilanteeseen, koska toimeentulotuki kasvaa vastaavasti"

 - pääministeri Alexander Stubb

Herra pääministeri, oletko koskaan joutunut hakemaan toimeentulotukea? Jos et, niin suosittelen lämpimästi kokeilemaan, vaikkapa vain vuoden verran.

Jokatapauksessa, 40M€ säästö ei ole todellinen, todellinen säästö on huomattavasti pienempi, ellei jopa negatiivinen (eli menojen lisäys).

Tämä sirkus on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, mikä ongelma on monipohjaisessa hallituksessa. Näitä esimerkkejä on tullut liiankin kanssa viimeisten vaalien jälkeen. Hallituksessa on monta tahoa, joiden kaikkien pitää antaa kannattajilleen jotain. Yhden puolueen kannattajat haluavat leikata lapsilisää, joten se on tehtävä. Toisen puolueen kannattajat tahtovat lapsiperheille lisää tukia, joten se on tehtävä. Lopputuloksena on sillisalaatti, jossa tuhlataan veronmaksajien rahoja oikein isolla kädellä. 

Jos nukkuessa varpaita paleltaa niin se johtuu siitä, että peitto on liian lyhyt varpaiden päästä. Leikkaa pala peittoa toisesta päästä ja ompele toiseen päähän. Tällöin varpaat pysyy lämpimänä. 

Minulla - luonnollisesti - on ajatus siitä miten valtion tulisi säästää näinä tiukkoina aikoina, mutta se ei ole kuitenkaan tämän kirjoituksen aihe. Sitä myöhemmin sitten.

SOTEt sotkussa

Viime päivinä on keskusteltu jonkin verran SOTE uudistuksesta. Ajattelin heittää lusikkani soppaan. Ihan vaikka siitä syystä, että minulla on jonkin verran kokemusta siitä miten SOTEt toimii käytännön tasolla. Asiakkaan näkökulmasta siis.

Viimepäivien keskustelu on painottunut täysin siihen kuinka paljon SOTE uudistus tulee muuttamaan kunkin kunnan kuluja. Tärkeä asia tottakai. Valitettavasti ihan väärä lähestymistapa. Esimerkkiä tästä keskustelusta saa vaikka tästä linkistä. On tietysti median edun mukaista kirjoittaa raflaafia otsikoita ja tehdä kirjoitukset niistä topikeista, joilla oletettavasti saadaan mahdollisimman paljon lukijoita. Nykyisinhän median tehokkuus mitataan klikkien määrissä (ainakin joissakin piireissä) ja klikkejä saa raflaavilla asioilla. Se olkoon kuitenkin toisen kirjoituksen aihe.

Tämän hetkisen kotikuntani (Ylivieska) tilanne näyttäisi tältä:
Kustannusmuutos +178,47 €/asukas
Tämä on kuitenkin vain osa totuudesta. Keskustelussa unohtuu todellisest kustannukset. On tottakai "helppoa" laskea kuinka paljon SOTE kustantaa per kunta, tai per asukas, kun mietitään vain sitä paljonko rahaa pitää työntää tehottoman organisaation pyörittämiseen.

SOTE uudistuksen lähtökohta pitäisi kuitenkin olla tehottomuuden poistamisessa. Itse olen tällä hetkellä kolmessa eri jonossa odottamassa hoitoa. Nykyisellä laskuopilla hoitojono ei näy SOTE kustannuksissa. Todellisissa kustannuksissa se kuitenkin näkyy. Kuinka paljon yhteiskunnalle maksaa se, että esimerkiksi minä en pääse hoitoon ilman pitkiä jonotus aikoja?

Tämän laskeminen ei ole helppoa. Pitää huomioida kuitenkin, että toistaiseksi olen töissä. Olenko työkykyinen onkin ihan toisen keskustelun aihe. Mutta jos en olisi työkykyinen. Putoaisin sairaspäivärahalle. Se tarkoittaisi dramaattista pudotusta tuloissani. Sivumennen sanoen; sairaspäivärahan laskentakaavat on ihan käsittämättömät. Onneksi minulla on asuntolainaani vakuutus, joka maksaa vuoden ajan osan lyhynnyksistä. Osan siksi, että ko. korvaus on verotettavaa tuloa ja sitä myöten käteen saatu korvaus ei riitä asuntolainan lyhennyksiin.

Huomattava tulojen pieneneminen tarkoittaa tietenkin pienempiä verotuloja valtiolle. Kunnalle maksettavat verot pienenee myös. Samalla myös kulutukseni muuttuu. Tämän myötä vaikutukseni verotuloihin vain kasvaa. Tietenkin pitää myös muistaa, että sairaspäiväraha on verokarhun säkistä kaivettavaa rahaa, joten sekin on valtiolta pois.

Seisoskelen siis (kuvainnollisesti) jonossa ja odotan hoitoon pääsyä. Tilani ei jonossa seisoskellessa parane. Päin vastoin, on odotettavissa, että tilanne huononee. Jonotusajan kasvaessa, on todennäköistä, että hoitoon viimein päästyäni todetaan, että mitään ei ole enää tehtävissä. Seuraavana vuorossa sairaseläke. Tällöin poistun siitä joukosta ihmisiä, jonka voi laskea tuottavaksi osaksi yhteiskuntaa. Kuinka paljon se maksaa yhteiskunnalle?

En ala laskemaan esimerkkejä näistä yo skenaarioista, koska a) se ei kiinnosta minua riittävästi ja b) laskut menisi kuitenkin väärin.

En henkilökohtaisesti pidä pelkästä kritisoinnista, jos ei ole esittää parempaa vaihtoehtoa on kritisointi yleensä turhaa. Toki heikkouksia kannattaa nostaa esille, vaikka ei osaisi niihin tarjota vaihtoehtoa. Koska joku toinen saattaa osata, kunhan vain joku osoittaa ensin korjattavan kohdan.

Mitä siis esitän vaihtoehdoksi?

SOTE sotkuun minulla on vaihtoehto tarjolla. Unohdetaan ne SOTE kustannukset hetkeksi. Tiedän, valtiolla on rahat tiukalla ja säästää pitää. Siihenhän minäkin tähtään, mutta eri tavalla. Keskitytään olennaiseen. Terveyskeskusten, erikoissairaanhoidon, synnytyssairaaloiden, jne SOTEen kuuluvien organisaatioiden tehtävä on hoitaa asiakasta, eli potilasta. Annetaan heille mahdollisuus siihen. Tällä hetkellä Suomen terveydenhuoltojärjestelmässä unohdetaan asiakas käytännössä kokonaan. Tavoite pitäisi olla, että asiakas hoidetaan terveeksi mahdollisimman nopeasti. Ei niin, että se tehdään mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Omalääkäri tekee alustavan diagnoosin, ohjaa erikoislääkärille, jos tarvetta on. Ellei ole, niin omalääkäri hoitaa potilaan terveeksi (pitää myös huolen siitä, että näin käy). Jos on tarve erikoislääkärille, niin erikoislääkäri hoitaa potilaan terveeksi (ja pitää huolen siitä, että potilas tulee terveeksi). Tämä kaikki ilman jonoja kiitos. Puolen vuoden jonotusaika erikoislääkärille on ihan liian pitkä. Viikko, korkeintaan kaksi olisi hyvä tavoite.

Se, että vaikkapa Oulaskankaan sairaalan synnytysosasto siirretään Ouluun maksaa yhteiskunnalle välillisten kulujen kautta huomattavasti enemmän, kuin synnytysosaston säilyttäminen Oulaskankaalla.

Ihan käytännön esimerkki. Taas omasta elämästä; minulla on todettu Centralis Serosa. Tämä on vaiva, jossa silmänpohjan verisuonet vuotaa - syystä jota tiedetä ei - verta. Tämän seurauksena silmänpohja turpoaa ja näkö hämärtyy/katoaa (osittain tai kokonaan). Olen kulkenut tämän vaivan vuoksi Oulussa silmäpolilla useita kertoja viimeisen puolentoista vuoden aikana. Vaiva saatiin kyllä kuriin, parannettuahan sitä ei saa, mutta hallintaa kuitenkin. Niin sanottu omalääkärini täällä Ylivieskassa (yleislääkäri vai mikä se lieneekään), ei ollut koskaan kuullutkaan Centralis Serosasta, eikä osannut ottaa kantaa siihen, miten sen kanssa pitäisi elää. OYSin silmäpolin silmälääkärit totesivat, että he hoitavat vain tätä silmän akuuttia vaivaa (= oireita), he eivät ota kantaa siihen kuinka sen kanssa pitäisi elää, tai mistä se mahdollisesti johtuu. Se tehtävä kuuluu kuulemma omalääkärilleni.

Toinen esimerkki omasta elämästä. Olen joitakin vuosia kulkenut selkävaivojen takia erikoislääkäreillä. Kyseessä on välilevyn pullistumia, epämuotoisia nikamia, okahaarakkeiden liikakasvua ja murtunut selkänikama. Sivuhuomatuksena, mitään ei ole tehtävissä näillekään. Olin Oulaskankaalla kirurgin juttusilla liityen näihin selkävaivoihin. Kirurgi kirjoitti minulle lähetteen alaselän magneetikuvaukseen. Samassa yhteydessä kirurgi ihmetteli niskani jäykkyyttä ja siinä asiasta keskustellessamme hänelle tuli epäilys välilevyn pullistumasta niskassa. Hänen mielestään olisi ollut ehdottoman tärkeää tehdä magneettikuvaus myös niskan alueelle. No toki kysyin, että kirjoittaako hän samalla lähetteen siihenkin, saisi molemmat kuvattua kerralla. No ei, hän ei näin tehnyt. Vaan minun olisi pitänyt mennä omalääkärini vastaanottolle valittamaan niskaani. Omalääkäri olisi laittanut lähetteen Oulaskankaalle kirurgin vastaanotolle, jossa tämä sama kirurgi olisi ottanut minut vastaan (joskus puolenvuoden kuluttua) ja kirjoittanut lähetteen niska-alueen magneettikuvaukseen. Tämä jos mikä on tehokasta ja kustannuksia karsivaa toimintaa, eikö vain?

Tähän samaan ilmiöön olen törmännyt viimevuosina kerran jos toisenkin. Hoitohenkilökunta pakoilee vastuutaan asiakkaan hoidon suhteen. Ja sieltä rakkaat ystävät ne kustannukset syntyy. Kukaan ei hoida potilasta. Kenenkään vastuulla ei ole se, että ihminen pysyisi työkykyisenä.

Me teemme näennäisiä korjauksia tähän asiaan.
Esimerkiksi meillä taitaa olla laki, jolla määrätään työterveystarkastuksista tietyin väliajoin. Minäkin olen niissä käynyt. Niissä käydään läpi minun sairaskertomukset (se mappi ei ole pieni), todetaan, että onhan tuota kaikenlaista. Määrätään verikokeet, tehdään testit, jne. Siihen se sitten jääkin. Nämä näennäiset korjaukset itse asiassa vain pahentaa tilannetta. Ne lisäävät yhteiskunnalle syntyvää kokonaiskustannusta.

Viime kesänä minulla repesi sisäkierukka vasemmasta polvesta. Vielä tähän päivään mennessä en ole päässyt polveni kanssa ortopedille asti. Kahdesti on ollut aika varattuna. Ensimmäinen meni ohi minusta riippumattomista syistä, toinen menee ohi, koska ortopedille varattun ajan kanssa päällekäin tuli aika ranneleikkaukseen. Menen siis taloon, jossa lienee useitakin ortopedejä paikalla. Saattaa jopa ortopedi samassa huoneessa käydä, jossa minä olen. Mutta kuulemma on niin, että: "ei ortopedit voi tulla tällailla sivusta katsomaan sinun polvea".

Miksi ei voisi?
Koska sehän olisi perkele tehokasta toimintaa ja tehokas toiminta on myrkkyä julkishallinnon alalla.
Kuinka paljon yhteiskunta säästäisi siinä, että ortopedi kävisi katsomassa minun polven ja arvioisi leikkaustarpeen siinä samalla, kun kerran olen jo talossa sisällä?
Näin toimittiin "vanhoina hyvinä aikoina". Olin aikoinaan Kokkolan keskussairaalassa leikkauttamassa oikeaa polveani. Samaan aikaan jonotin myös tyräleikkaukseen. Sairaala henkilökunta näki papereistani tämän asian, ottivat omatoimisesti yhteyttä tyräleikkauksia hoitavaan kirurgiin (mikä se sitten titteliltään onkaan). Hän tuli katsomaan tilanteeni siihen leikkausosaston odotushuoneeseen ja totesi, että leikataan tämäkin tänään, kun täällä kerran olen. Samalla reissulla hoidettiin siis, sekä polvileikkaus että tyräleikkaus. Tästä toiminnasta syntyi yhteiskunnalle huomattavat säästöt. Paljon suuremmat kuin ikinä voidaan saavuttaa SOTE alueiden hallintoa uudelleen organisoimalla.

No polvi olkoon, kyllä se tuossa reiden alla roikkuu hoitamattakin. Kuin tekevät silmänikin; toistaiseksi päässä pysyvät hoitamattakin, näköni huononee, mutta sittenpähän pääsen sairaseläkkeelle ja voin alkaa kirjoittelemaan tätä blogia päivätyönäni. Ja ystävät hyvät, tällöin te olette niitä, jotka maksavat minun palkkkani (sairaseläkkeen). Toki, ilman näkökykyä kirjoitusten laatu huononee entisestään, mutta väliäkös tuolla. Koska en näe lukea palautetta, jota annatte, niin eihän se minua haittaa. :D

Lääkäreille, hoitajille ja muille SOTE alan työvoimalle pitää laittaa vastuuta siitä, että potilas hoidetaan tehokkaasti. Omalääkäri on se, jonka tulisi vastata potilaan tervehtymisestä. Aikoja varaaville hoitajille pitäisi myös tehdä selväksi, että asiakasta ei tarvitse kuljettaa toiselle puolen maata vain sanomaan lääkärille käsipäivää. Näin kävi minulle viimeisimmällä kirurgian poliklinalla käydessä. Käytin puolipäivää siihen, että kirurgi sai sanoa minulle, "Hyvää päivää, laitan sinut leikkausjonoon. Nyt lähden syömään, kun en ole vielä ehtinyt käydä syömässä."
Tämän saman olisi voinut hoitaa puhelinsoitolla, tai vaikka laittamalla leikkausajan postissa tulemaan.

Tämä pitää toteuttaa kustannuksia säästämättä. Tottakai jonkun on katsottava rahan perää, koska muuten se menee "moppen peppuun". Mutta, jos tarvitaan yksi lääkäri lisää, jotta saadaan jonot lyhenemään, niin se lääkäri sitten palkataan. Näin ne kustannukset sitten lopulta pienenee.
Säästämällä saadaan aikaan vain lisää TURHIA kuluja.

Väittelyä idiootin kanssa

Tämän kirjoituksen inspiraationa toimi oikeastaan tämä juttu: Kansanedustajien argumentaation taso...

Jos väite on tasoltaan tämä:

Mitä tähän voisi enään sanoa?

Vaikka näin 

"Idioottien kanssa ei kannata väitellä. Ensin ne vetävät sinut omalle tasolleen ja sitten päihittävät kokemuksellaan."

En tiedä kuka tuon on alunperin sanonut, mutta siinä tiivistyy oikeastaan kaikki oleellinen tässä asiassa. Voisin lähteä kumoamaan tuota väitettä faktoilla, mutta miksi niin tekisin. Väite on absurdi, jopa niin absurdi, että siitä voi päätellä ettei väittelyyn kannata lähteä. Väittelyn sijaan kirjoitan myöhemmin avioliitosta, sen historiasta ja asemasta Suomessa erillisen tekstin.
Esimerkki väittelystä löytyy alussa linkkaamastani jutusta.

"...mehän voimme tehdä sillä tavalla, että auringon pitää paistaa yöllä, lainsäädännöllä tehdä sen näin. Mutta ei se kyllä paista."

 - Teuvo Hakkarainen PS

Teuvo. Olemme Suomessa. Aurinko paistaa täällä öisinkin, vaikka sitä ei ehkä näin talvella aina jaksa muistaa.

 - Olli Markkanen

Totta, Suomessa aurinko paistaa myös yöllä (kesäisin), ja talvella se taas ei paista ollenkaan. Lakeja muuttamalla emme kuitenkaan voi auringon paistamiseen vaikuttaa. Avioliiton rinnastaminen auringon paisteeseen on typerää. Siis miksi lähteä tähän typerään keskusteluun ollenkaan. Jos argumentaation taso on tätä luokkaa, niin on ihan turha yrittää esittää vasta-argumentteja.

Miksi siis idiootin kanssa ei kannata väitellä?
Syy on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen. Idiootin ei tarvitse käyttää väitteissään mitään logiikkaa. Idiootti voi rinnastaa avioliittolain ja taivaanmekaanikan keskenään ihan surutta, eikä häntä haittaa yhtään rinnastuksessa olevat päättömyydet. Sen sijaan ei-idiootti ei kykene tätä tekemään ja siksi hän on tuomittu häviämään väittelyn.

Nythän on paikallaan mainita, että en väitä että Teuvo Hakkarainen ja Peter Östman ovat idiootteja. Sanon vain, että he käyttivät argumentoinnissaan perusteluja, jotka luovat heistä kuvan idiootteina.

Sukupuolineutraalin avioliittolain käsittelyn yhteydessä oli (ja valitettavasti on edelleen) lukuisia esimerkkejä idiootin kanssa väittelyistä. Se on oikeastaan ainoa syy, miksi koko lain käsittely minua kiinnosti. Typeryydet eivät rajoituneet lain vastustajien leiriin, niitä esiintyy myös puolustajien leirissä (mikä itseäni masentaa ehkä enemmän).

Ylivieskan ravintoloista, osa 2 (Myllyranta)

Ravintola Myllyranta sijaitsee Ylivieskan keskustassa, myllyaukion reunalla. Ravintola sijainti on periaatteessa yksi Ylivieskan parhaita. Juurikosken rannassa (uusittu ranta on todella viehättävä ja houkuttelee pienelle kävelylle ruokailun päälle), vieressä Helaalan mylly, josta tietysti nimi Myllyranta ja josta myös myllyaukio on nimensä saanut. Sijainnin puutteena itse pidän ehkä sitä, että ravintolasta ei ole kunnollista näkymää joelle (Juurikoskelle), eikä ravintolan terassille paista iltaisin aurinko. Auringonpaisteen puutos on korjattu sillä, että siellä on kaasulämmittimet, jotka käsittääkseni laitetaan tarvittaessa, tai pyynnöstä päälle. Tätä en tosin osaa varmaksi sanoa, kun en ole koskaan asiaa pyytänyt ja vain yhden kerran olen nuo lämmittimet päällä nähnyt.

Myllyrannassa en ole käynyt syömässä kertaakaan viimeisen vuoden aikana, joten kokemukset liittyen ruuan laatuun on hiukan vanhoja ja ehkä ei niin ajatasaisia. Epäilen kuitenkin, että muutosta tuskin on tapahtunut, koska henkilökunta ei ole vaihtunut. Kävin tosin kääntymässä kyseisessä paikassa, syömis suunnitelmilla varustettuna, noin viikko sitten (marraskuun puolessä välissä 2014). Tarkoitus oli löytää poikani kanssa hyvä ruokapaikka, jossa olisi ollut ennen kaikkea  pojalleni jotain herkullista syötävää (ranskalaisia ja nakkeja, tupla dipillä). Vietettiin miesten päivää pojan kanssa, kun vaimo/äiti oli päivän reissussa. Päädyimme tuolloin syömään King Mealiin. Siitä kuitekin hiukan myöhemmin.

Henkilökohtaisesti pidän Myllyrannan olemuksesta. Kyseessä on hiukan hämärämpi ruokapaikka, joka iltaisin muuttuu tunnelmalliseksi pubiksi (Bar 5). Ravintolaosassa on paljon loosseja, joista itse pidän. Tai tarkemmin sanottuna, pidän siitä, että saan syödä ruokani rauhassa, ei siihen välttämättä loossia tarvita. Myllyrannasta löytyy myös muutama isompi pöytä joten isompikin seurue sopii kerralla syömään saman pöydän ääreen.

Ruoka Myllyrannassa on muistini mukaan ollut aina hyvää. Uskoisin ruuan olevan edelleen hyvää, vaikka en sitä ole noin vuoteen syönyt.

Ensimmäinen puute (hiukan asiakkaasta riippuen) mihin törmää on ruokalistat, alias menu. Itse olisin muutaman kerran kaivannut myös pöytään ohjausta, mutta sitä ei Ylivieskassa juuri ole tarjolla (poikkeuksena yksi ravintola).

Ruokalistaan kohdistuvat puutteet oli syy, miksi poikani kanssa emme jääneet syömään Myllyrantaan pariviikkoa sitten. Menusta ei löytynyt yhtään lasten annosta. Nyt kun tätä kirjoittaessani kaivoin Ylivieskan Ravintolat Oy:n sivuilta esiin Myllyrannan menun, niin huomaan siinä olevan myös lasten annoksia. Muumipeikon kori on sitä mitä poikani olisi halunnut. Tätä ei kuitenkaan löytynyt menusta tuolloin pari viikkoa sitten. Pitää melkein käydä tarkistamassa asia tässä jonakin päivänä ja päivittää tätä kirjoitusta sen jälkeen. Myllyrannan menujen ulkoasu ei mielestäni vastaa ravintolan muuta ulkoasua. Toki tästä linkittämästäni pdf menusta ei asiaa voi nähdä, mutta mielestäni menujen esillelaitto ei vastaa ravintolan muuta ilmettä. Kuten osassa yksi mainitsin, mielestäni laadun tasaisuus on tärkeää. Mutta tämä asia on varmasti hyvin pitkälti makuaasia joten en siitä sen enempää tässä.

Olen asioinut Myllyrannassa useita kertoja, useiden vuosien aikana. Joka kerralla ravintolassa asioidessani, olen joutunut odottamaan tarjoilijaa. Isommilla paikkakunnilla olen tottunut palveluun, jossa tarjoilia tulee hyvin pian asiakkaan luokse (ellei ravintolassa ole pöytäänohjausta) ja kysyy juomatoiveet. Samalla usein tiedustellaan, että joko ruoka on valittu, vai haluaako asiakas vielä miettiä. Myllyrannan kohdalla tilanne on joka kerta ollut niin, että olen joutunut odottamaan tarjoilijaa, välillä pitkäänkin. Juomatoiveita ei yleensä kysytä, vaan se pitää kertoa itse, oma-aloitteisesti. Nämä on sinällään pieniä puutteita, mutta kumulatiivinen vaikutus on se, joka ratkaisee tuleeko asiakas uudestaan.

Olen havainnut, että hyvin usein asiakkaat kävelevät suoraan tiskille ja esittävän tilauksensa siellä. Menevät vasta sitten pöytään. Tämä heille sallittakoon, toki tästä osaltaan varmaan seuraa nämä yllä mainitut ongelmat. Vai onko tämä ilmiö seurausta yllämainituista ongelmista?

Myllyrannan tarjoilijat eivät osaa hymyillä. Uskon henkilökohtaisesti, että heillä on jonkinlainen hermostollinen ongelma, joka estää hymyilemisen. Näin siksi, koska en ole koskaan nähnyt yhdenkään Myllyrannan työntekijän hymyilevän. Tarjoilijoiden joukossa on yksi isokokoinen mies, jolla olen usein nähnyt myös hiukan likaiset vaatteet päällä (keittiössä käytetään essua ihan syystä).

Kuten sanottua, ruoka Myllyrannassa on ollut aina hyvää. Siitä olen myös muutaman kerran antanut positiivisen palautteen, mutta vastauseksi saanut murahduksen tai hämmästynyt hiljaisuutta, kerran jopa selittelyä siitä, miksi heidän ruokansa oli tällä kertaa hyvää. :D

Ruoka kuitenkin toimitetaan pöytään ihan miten sattuun. Yleisesti ottaen ohje on, että kaikille samassa pöydässä istuville ruoka tuodaan yhtä aikaa pöytään, poikkeuksena lapset, joiden ruoka yleensä tuodaan ensimmäisenä (heti kun se valmistuu). Lasten kohdallakin yhtä-aikaisuus toimii. Jos pöydässä on useita lapsia, kaikille lapsille ruoka tulee yhtä-aikaa ja ennen aikuisia. Näin ei Myllyrannassa tapahdu, vaan ruoka tuodaan pöytään, joko silloin kun se valmistuu, tai silloin kun tarjoilijaa sattuu huvittaan.  Tästä annettuun palautteeseen saan vastaukseksi selittelyä siitä miksi näin on. Ei kiinnosta, kuten sanottua, ÄLÄ SELITÄ.

Liittyen arvatenkin siihen, että ihmiset menee itse tiskille suorittamaan ruokatilauksensa, ei tarjoilijat juurikaan kulje "salin" puolella katsomassa onko asiakkailla kaikki hyvin. Mikäli Myllyrannassa asioidessasi sinulta sattuu loppumaan juoma, ei kannata odotella tarjoilijaa tulevaksi. Mene suosiolla tiskille tilaamaan lisää. Kannattaa myös samalla odotella käteen asti se juoma, koska voi käydä niin kuin minulle kerran. Juoma loppui kesken syömisen, odottelin hetken tarjoiliaa näkyväksi, mutta edellisiin kokemuksiin pohjautuen, ajattelin asiassa kestävän liian kauan. Menin siis tiskille, sanoin tarjoilijalle, että tuotko minulle uuden oluen. Tarjoilija vastasi, että "ilman muuta". Menin siis takaisin pöytään jatkamaan syömistä, oluttani ei kuitenkaan alkanut näkymään pöydässä. Panin merkille, että tiskillä oli täysi tuoppi ollut jo jonkin aikaa odottelemassa a) asiakasta, b) tarjoilijaa, joka toisi sen pöytääni. No kävin sen itse hakemassa tiskiltä, samalla kysyin tarjoilijalta, että onko tämä se tuoppini, joka sinun piti tuoda minulle pöytään. Tarjoilija vastasi, että kyllä se se on ja jatkoi pitkällä selityksellä siitä, miksi se oli siinä tiskillä. En kylläkään jäänyt kuuntelemaan selittelyjä, vaan menin takaisin pöytääni jatkamaan syömistä. ÄLÄ SELITÄ!

Jälkiruokaa tekisi mieli. Yleensä ei muuten tee (en harrasta juurikaan jälkiruokia), mutta joskus haluan jälkiruokaakin. Myllyrannassahan se pitää tilata tiskiltä, koska tarjoilijat ei kulje "salin" puolella.

Maksaminen hoidetaan tietenkin tiskillä, näin tehdään Ylivieskan kaikissa ravintoloissa. Pyydettäessä laskua pöytään, saa yleensä vastaukseksi, että "meillä voi maksaa tiskillekin, mutta toki tuodaan lasku pöytään, jos asiakas niin tahtoo." No tahtoohan se, kun se sitä pyysi, prkl.


Yhteenvetona;
Voin suositella Myllyrantaa ruokapaikkana, seuraavilla huomioilla.
Älä odota, että palvelun taso vastaisi paikan ulkonäköä.
Älä odota tarjoilijaa pöytäsi luokse (koska se kestää), vaan ole proaktiivinen.
Älä anna palautetta (positiivista, tai negatiivista), koska henkilökunta ei tiedä mitä sillä tekisi.

Ylivieskan ravintoloista, Osa 1

Tämä lienee asia, joka ehkä on suurin syy sille miksi bloggaamisen aloitin. Ei siksi, että haluaisin isona olla ravintolakriitikko. Kysymys on lähinnä siitä, että kirjoittaminen Ylivieskan ravintoloista ja ravintoloista yleensäkin, on ollu mielessä jo useamman vuoden. Ajatuksena on ollut jo useamman vuoden käsitellä Ylivieskan ruokapaikat läpi ja kertoa niin risut kuin ruusutkin.

Ylivieskasta löytyy muutamia ravintoloita. Kaikkia näistä ravintoloista periaatteessa yhdistää yksi asia, joka on järjettömän huono asiakaspalvelu. Huono asiakaspalvelu näkyy niin hyvässä kuin pahassakin. Ei ole eroa sillä, onko sinulla hyvää sanottavaa ravintolasta, vai huonoa sanottavaa ravintolasta, asiakaspalvelijat eivät osaa ottaa palautetta vastaan.

Asiakaspalvelijalla on vain yksi tehtävä, kuten nimestä voi päätellä se on asiakaspalvelu. Tämä koskee myös muitakin liikkeitä, kuin vain ravintoloita. Mutta luonnollisesti korostuu ravintoloissa. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että asiakaspalvelijan on nieltävä mitä tahansa. Mutta ei asiakkaan myöskään tarvi niellä mitä tahansa. Lähtökohtaisesti, asiakas tulee nauttimaan hyvästä palvelusta ja asiakaspalvelija tarjoaa hyvää palvelua.

Mitä hyvä palvelu sitten on? Tämä riippuu tietenkin asiakkaasta, ennen kaikkea hänen kokemuspohjastaan. Jos oma kokemuspohja on vain Ylivieskan ravintoloista (tai vastaavista), ei varmaankaan osaa parempaa vaatia. Minä en ole mitenkään erityisen kokenut ravintola kävijä, enkä erityisemmin myöskään pidä ns. hienoista ravintoloista. Olen kuitenkin käynyt syömässä myös Ylivieskan ulkopuolella.

Hyvään asiakaspalveluun kuuluu aina ystävällinen kohtelu. Hymy ei maksa mitään. Kuuntele asiakastasi, oli hänen asiansa sitten sinulle mieluisa eli ei (kuten aiemmin sanoin, ei kaikkea tarvitse niellä, mutta ei mennä sinne asti vielä).

Älä selitä. Toistuu sekä hyvän, että huonon asiakaspalvelun kohdalla. Yksi ehkä itseäni eniten ärsyttävimmistä asioista. Ei minua kiinnosta kuulla, kuinka rankka päivä tarjoilijalla on ollut, minua kiinnostaa vain kuulla, että hän vie palautteeni eteenpäin ja asiaan pyritään jatkossa kiinnittämään huomiota. Se tehdäänkö näin todella on loppujen lopuksi aika toissijainen juttu. Tärkeintä oli, että asiakkaalle tuli hyvä mieli.
Tämä ohje toimii muuten muullakin kuin vain asiakaspalvelussa, ÄLÄ SELITÄ!

Yleisesti ravintolalle tärkeää, minun mielestä, on tason tasaisuus. Tarkoitan tällä tässä sitä, että ravintolasta syntyy tietty mielikuva jo ovella (ehkä jo ennen sitä), kaiken siitä eteenpäin olisi hyvä olla sitä samaa tasoa. Toki, taso saa nousta ensivaikutelmasta, mutta missään vaiheessa se ei saisi laskea. Esimerkkinä tästä toimikoon Kotipizza. Missä tahansa kaupungissa mene mihin tahansa kotipizzaan ja tiedät mitä saat. Laatu on tasaista, kaikilla osa-alueilla. Palvelu on juuri sitä mitä pizzerialta voi odottaa, ei siis mitään pokkurointia, mutta henkilöstö hymyilee ja vastaa kysymyksiin asiallisesti.

Seuraavissa osissa keskityn sitten tarkemmin yksittäisiin ravintoloihin. Pyrin kirjoittamaan tuoreiden kokemusten pohjalta. Mikäli pohjana ei ole tuoretta kokemusta, mainitsen sen kirjoituksen alussa.

Syyllinen on löydettävä.

Ihmisellä on kummallinen taipumus siihen, että kun jotain tapahtuu, niin syyllinen on aina löydettävä. Tietenkään; Itse ei koskaan olla syyllinen, vaan syyllisen on löydyttävä ulkopuolelta. Esimerkkejä tästä voi toki löytää jokainen meistä, kun alkaa miettimään omaa käyttäytymistään. Mutta laitetaan nyt pari esimerkkiä kuitenkin; autot kolaroivat keskustan risteyksessä, syynä todella liukas keli. No olin sattumalta paikalla, ei se keli nyt niin liukas ollut. Toki liukasta oli, mutta kylläpä syy taisi kuitenkin löytyä tilannenopeudesta, ei liukkaudesta. Olen "kuullut" myös "tarinan" lemmikistä joka jäi auton alle. Koska autoilija ei väistänyt, saattoipa jopa koukata, elukkaan osuakseen. Syyllinen on autoilija, tottakai. Se, että lemmikin omistaja oli päästänyt lemmikkinsä juoksentelemaan vapaana, ei tietenkään ollut millään tavalla kytköksissä tähän tapahtumaan.

Mutta, nämä tapahtumat (tai niiden kaltaiset) ei itseasiassa ole syynä tällä kirjoitukselle. Syynä tälle kirjoitukselle on se mitä seuraa syyllisen etsimisestä.

Länsimaississa oikeiskäytännöissä on yleensä periaatteena "syytön kunnes toisin todistetaan" ja myös että todistustaakka on syyttäjällä, ei syytetyllä. Ensimmäinen tarkoittaa käytännössä sitä, että syytökset eivät saisi vaikuttaa syytetyn elämään, niin kauan, kunnes todisteet on puntaroitu (oikeudessa) ja oikeaksi todettu (tuomio annettu). Toinen tarkoittaa sitä, että syytetyn ei tarvitse todistaa syyttömyyttään, vaan syyttäjän on todistettava syyllisyys. Suomen oikeuslaitoksissa nämä periaatteet toimivat jollain tasolla, on toki ymmärrettävää, että joissain tapaukissa ensimmäiseen kohtaan on tehtävä myönnytyksiä (tutkintavankeudet yms). Valitettavastihan verotuksen kohdalla nämä periaatteet eivät toimi. Verovilpistä epäilty, on syyllinen automaattisesti ja todistustaakka on ns. käänteinen, eli syytetyn on todistettava syyttömyytensä.

Nämä periaatteet eivät myöskään päde median kohdalla, mutta se olkoon ihan toisen kirjoituksen aihe.

Kansan tuomio on se mistä oikeastaan halusin alkaa kirjoittamaan ja siitä mitä kansan tuomioista seuraa.

Törmäsin tarinaan kissasta, joka oli jäänyt supiloukkuun vangiksi. Kissa oli virunut loukussa viikon päivät, jona aikana koviakin pakkasia oli ollut. Viikon kulutua kissa oli tullut kotiin nälkiintyneenä ja pahoin paleltuneena. Tätä kirjoitaessani en tiedä kuinka kissan lopulta käy, koska käsittääkseni toipuminen on vielä käynnissä. Kuolioita kuitenkin on ilmeisesti tullut. Sinällään kissan kohtalo ei minua kiinnosta. Toki säälittää kissan kärsimykset, mutta en ko. kissaa tunne, eikä minun luonteeseeni kuulu tuntea suurta sääliä tuntemattomia eläimiä kohtaan (luonteeseeni kyllä kuuluu tuntea suurta vihaa tuntemattomien eläinten kiduttajia kohtaan).

Tämä kissa tarina toi mieleeni kuitenkin erään toisen tarinan nuoruudestani.

Asuin nuorenpana hiukan pienemmällä kylällä (no on se ja oli tuolloinkin kaupunki, Suomen pienin kylläkin). Kerrottiin tarinaa hiipparista, joka kävi ikkunoista kurkkimassa iltaisin ja yö-aikaan. Tapasin monia ihmisiä tuohon aikaan, jotka tunsivat jonkun, jonka ikkunan takana tämä hiippari oli käynyt. Kaikki myös tiesivät, kuka tämä hiippari on. Eräs paikallinen taiteilija. Tämä "syyllinen" oli maalari ammatiltaan, siis tauluja maalasi (eli siis taitelija, joko ymmärsit). Ilmeisesti aika hyvinkin, itse en hänen tyylistää paljon perustanut (enkä edelleenkää pidä). Paikalliset maisemat oli hyvin usein taulujen aiheena. Tämähän johtaa siihen, että ihmiset näkivät hänet varmasti useinkin seisoskelemassa paikoissa, joissa ns. tavis ihmiset eivät seiso. Hiippari perkele, se siellä taas kulkee.

No, koskaan en tavannut ketään, joka olisi nähnyt tämän taiteilijan hiipparoimassa luvattomissa paikoissa. Itse asiassa, en koskaan tavannut ketään joka olisi hiipparin omalta ikkunaltaan löytänyt. Kaikki kyllä tunsin jonkun, joka vähintäänkin tunsi jonkun, joka oli hiipparin yllättänyt. Ja vielä juurikin tämän kyseisen hiipparin.

No oliko sitä hiippari eli ei?
En voi tietää. Käsitykseni oli ja on edelleen, että mitään hiippari ei koskaan ollut, mutta en minä sitä varmaksi tiedä.

Nämä kaksi tarinaa tuo kuitenkin esille ihmisten toimintatapoja, kun kyse on syyllisen löytämisestä (oli sitten tapahtunut jotain eli ei).

Case Kissa:
Kissan tarinassa, oleellista oli se, että paikallinen loukuttaja (jota ei tiedetty) asetteli loukkuja piha-alueille, eikä kuulemma tarkistanut loukkuja joka päivä. Tämänhän voi päätellä tämän kissan kohtalosta, kun oli viikon poissa. Tästä siis voi päätellä, että kissa oli päätynyt supiloukkuun, joka oli kissan omistajan piha-alueelle (koska kissa ei pihalta poistu). Ja palasi kotiin, kun loukuttaja viikon kuluttua tuli katsomaan loukkunsa ja päästi kissan irti.

Tarinassahan on muutama aukko. Mutta ei puututa niihin tässä.

Supiloukkuja käytetään Suomessa (käsittääkseni) aika yleisesti haittaeläinten pyyntiin. Mm. supikoiran (siitähän se nimikin tulee) ja minkin poistamiseksi luonnosta. Kumpikaan näistä eläimistä ei kuulu Suomen luontoon. Siksi on suotavaa poistaa ne sieltä.

Supiloukkuja siis löytyy Suomen luonnosta.
Niitä saattaa löytyä yllättävän läheltä asutustakin. Se kuinka lähellä asutusta näitä loukkuja saa olla, ei minulle ole aivan täysin selvää. Erään henkilön mukaan minimi etäisyys olisi 150 metriä, mutta toisen henkilön (ja oman ymmärrykseni mukaan) tämä koskee tuliaseita, ei loukkuja. Loukkuja saattaa siis olla yllättävänkin lähellä piha-alueita. Voisin toki selvitellä mitä metsästyslaki asiasta sanoo, mutta enpä jaksa, kun se ei tämän kirjoituksen osalta ole merkityksellistä.

Tietenkin olisi suotavaa asettaa loukku niin, että sinne ei menisi kotieläimiä. Kuitenkin, jos pihapiirissäsi pyörii minkki, on loukun asettelu niin, että kissa sinne ei päädy, aika vaikeaa. Sinällään kotieläimen päätyminen loukkuun ei ole mikään ongelma, koska loukkuhan tarkistetaan vähintää kerran päivässä. Jos naapurin mirri sieltä löytyy, päästetään se vapaaksi ja viritellään loukku uudelleen pyyntiin. No tämä menee jo ohi aiheen. Pointti oli siis siinä, että loukkuja näkyy, jos on tarkkaavainen poika/tyttö.

Case taiteilija:
Taiteilija kulkee luonnossa, paikoissa, joissa "normaali" ihminen ei kulje. Hän on siis omituinen (koska on paikassa, jos näkijä ei ole). Omituiset ihmiset on lähtökohtaisesti vaarallisia, eikös vaan?

Kaikkihan varmaan muistaa "rikkinäinen puhelin" -leikin lapsuudestaan. Jos ei muista, niin Putous -ohjelmassa tätä leikkiä on "leikitty" monet kerrat. Nämä kaksi tarinaa on hyviä esimerkkejä rikkinäisen puhelimen variaatiosta.

Joku näkee jotain (periaatteessa ihan mitä vaan), kertoo siitä kaverilleen, joka kertoo siitä toiselle kaverille. Ja kas kummaa, ei aikaakaan, niin meillä on syyllinen käsillä. Tämä ihminen (tunnettu, tai ei) on syyllinen siihen mitä tapahtuu. Kun tapahtumia penkoo vähän syvemmälle, huomataan, että ei löydy ketään, joka oikeesti olisi nähnyt syyllisen tekevän yhtään mitään väärää. Ja mikä tärkeämpää, kun tarinaa hiukan penkoo, huomataan, että todennäköisesti sitä tapahtumaa, johon syyllinen on syyllinen, ei koskaan tapahtunutkaan. Tuomittiin siis syytön ihminen, teosta, jota ei koskaan tehty.

105–92

Siinä on äänestyksen tulos eduskunnassa.

Eräs tuttavani sanoi ennen äänestystä, että mikäli Tahdon! voittaa, se aiheuttaa kansan jakaantumisen kahtia. Toisaalla olen sanonut, että kansa on helppo jakaa kahtia, johan Lola Odusogan rinnatkin siinä onnistui aikoinaan. Joten siitä asiasta ei tarvitse olla huolissaan. Eräs blogisti sanoi blogissaan (en halua linkata kyseisen henkilön blogia omaani), että lain hyväksyminen aiheuttaa lisääntyvää hajaannusta.

Äänestystuloksesta on nähtävissä eduskunnan jakaantuminen kahtia. Mutta toisaalta, Eduskunta, tai yleensäkin mikä tahansa äänestysorganisaatio jakaantuu kahtia, jos äänestysvaihtoehtoja on vain kaksi. Tässä tapauksessahan näin käytännössä oli, kun tyhjän äänestäminen ei oikein olisi ollut järkevä vaihtoehto.

Jakautuuko kansa kahtia?
Todennäköisesti kyllä, mutta luvut eivät ole a) noin selvät (kyllä/ei), koska kansalaiset voivat myös olla mielipiteensä kanssa jotain siltä väliltä ja b) vaikka luvut olisivat selvät niin, viimeisten mielipidemittausten mukaan Tahdon! osuus on kansassa suurempi kuin eduskunnassa.

Haluan kuitenkin leikkiä ennustajaa..

Ennustan, että painostus kirkkoa kohtaan lisääntyy. Uskoisin, että kirkon sisällä alkaa painostus siihen suuntaan, että homoja on alettava vihkimään ja uskon myös, että ulkopuolinen painostus lisääntyy. En henkilökohtaisesti pidä tästä ajatuksesta yhtään. Toivoisin, että kirkko saa toimia kuten haluaa, ilman painostusta (kunhan eivät uhkaa yhteiskuntajärjestystä jne), toivoisin myös, että kirkko uskaltaa toimia niin kuin väittävät toimivansa. Heille raamattu ja ennenkaikkea se tulkinta, jonka he raamatusta tekevät on Jumalan sanaa ja näin ollen muuttumatonta. Siksi toivoisin todella, että kirkko osoittaa selkärankaa ja pitää kiinni entisestä kannastaan, olla vihkimättä homoja.

Miksikö minä tätä toivon. En ole uskovainen ihminen, en kuulu kirkkoon, eikä sinällään kirkon asiat minulle kuulu. Toivoisin kuitenkin, että uskovaiset voisivat osoittaa tässä selkärankaista toimintaa ja pysyä siinä missä väittävät pysyvänsä. Perustelut kannalleni alla.

Tämän seurauksena kirkko todennäköisesti menettää virallisen vihkimisoikeuden ja joutuvat siirtymään pelkkään avioliiton siunaamiseen, mutta se on mielestäni vain positiivinen asia. Samalla kyseenalaiseksi tulee muutkin kirkon erityisasemaan liittyvät asiat (mm. verotus) ja sekin on pelkästään positiivista.

Palaan ennustajan rooliini..
Jonkin aikaa tulevaisuuteen päin (kuinka paljon, tiedän mutta en kerro :) ), kirkko muuttaa kantaansa ja alkaa vihkimään myös homoja. Seurakuntalaiset vastustavat ensin (kuten tekivät naispappien kohdalla), mutta taipuvat myöhemmin ja unohtavat, että joskus oli aika jolloin homoja ei vihitty kirkossa. Kirkko taipuu, koska muuten he menettävät liikaa (vihki-oikeuden, verotuksen, ...). Seurakuntalaiset taipuu, koska uskonnot eivät kannusta omatoimiseen ajatteluun, vaan ylhäältä käsin tapahtuvaan määräämiseen. Jumalan sana muutettiin..ei kun ei sitä muutettu, vaan tulkittiin uusiksi ja paremmin. Jumala on sanonut, että homoja saa vihkiä ja riviseurakuntalainen taipuu, koska näin hänelle on opetettu (älä ajattele, vaan tottele).

Sukupuolineutraali avioliittolaki

Olen viime aikoina keskustellut sukupuolineutraalista avioliittolaista (yllätys, yllätys) monessakin yhteydessä. Usein kuulemani perustelu tämän lain vastustajilta, on adoptio-oikeus. Kuten jotkut tietävät, en ymmärrä, miksi adoptio-oikeus on kytketty avioliittoon, mutta se olkoon ihan toinen juttu se.

Puhun sukupuolineutraalista avioliittolaista, en tasa-arvoisesta avioliittolaista, koska tämä ja tämä.

Perusteluhan on siis lapsen oikeudet. Jos sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksytään, poljetaan lasten oikeuksia, hyväksymällä lailla tilanne, jossa lapsella ei ole joko a) isää, tai b) äitiä. Samalla myös usein viitataan koulukiusaamiseen ja siihen, kuinka näitä lapsia tultaisiin kiusaamaan tästä syystä.

Mietiskelläänpä hetki sitä, että minkälaisen viestin annamme lapsille, jotka tällä hetkellä elävät homo perheessä, jos sukupuolineutraalia avioliittolakia ei hyväksytä. Kyllä tälläkin hetkellä lapsia elää kahden isän, tai kahden äidin perheessä. Miten näiden lasten elämä muuttuu, jos päätämme ihan eduskuntaa myöten, että tällainen perhe ei ole normaali, eikä täten ansaitse tasapuolista kohtelua (tasa-arvoista kohtelua he eivät koskaan saa, mutta sekin on ihan toinen juttu). Kuinka esimerkiksi heidän kohtaama koulukiusaaminen muuttuisi tässä tilanteessa.

Toinen vaihtoehto on hyväksyä sukupuolineutraali avioliittolaki ja lähettää viesti näille lapsille, että te olette hyväksyttyjä ja teillä on oikeus siihen mihin heteroidenkin kasvattamilla lapsilla. Miten tämä vaihtoehto vaikuttaisi esimerkiksi siihen koulukiusaamiseen.

Koulukiusaaminen on asia, josta emme tämän lain hyväksymisellä eroon pääse, mutta ei siitäkään asiasta tässä tämän enempää.

Kuitenkin lienee suotavaa kertoa lapsille, että he ovat hyväksytty osa yhteiskuntaa ja että heidän perhemuotonsa ei ole rasite heidän tulevaisuudelleen. Lapsi kun ei voi vaikuttaa siihen minkälaisista vanhemmista hän syntyy ja mihin perhemuotoon sen seurauksena joutuu.

Maailmalla on monenlaisia perhemuotoja. Näissä kaikissa muodoissa on myös lapsia. Olen aivan varma, että myös monipariperheitä vastustetaan samalla taholla, missä sukupuolineutraalia avioliittolakiakin [mutuilua, ei lähteitä tarjolla]. Näissäkin perheissä kuitenkin kasvaa suht koht terveitä lapsia.

Lapsen kehityksen kannalta yksi tärkeimpiä asioita on se, että hän kokee olevansa rakastettu. Rakastettu ennen kaikkea läheistensä taholta. On totta, että lapsen biologiset vanhemmat rakastaa lapsiaan lähtökohtaisesti intuiivisesti ja ns. itsekkäistä syistä. Toisin kuin adoptiovanhemmat. Nykyään kuitenkin suuri määrä (koko ajan kasvava määrä) lapsia elää ns. uusioperheissä. Näissä perheissä vähintään toinen vanhemmista ei ole lapsen biologinen vanhempi. Näitä lapsia kuitenkin yleensä rakastetaan, kuin omia biologisia lapsia. Poikkeuksia on, mutta poikkeuksia on myös biologisten vanhempien kohdalla. Miksi homo-suhteessa elävät eivät voisi rakastaa lapsiaan, samaan tapaan kuin uusioperheen vanhemmat?

Tästä blogista

Lähinnä siis siitä, että miksi tämän nimi on Roostergrove[Blogi].
Jos et itse keksi syytä nimelle Roostergrove, niin ei sitten. Mutta tuo lisäys blogi on nimessä siksi, että Roostergrovella on olemassa ihan oikeat kotisivut, jotka on olleet olemassa ennen tätä blogia. Siksi tarkennus siitä, että tämä on vain blogi.

Blogin kirjoitukset käsittelee asioita, jotka itseäni sattuvat kiinnostamaan juui sillä hetkellä, kun kirjoitan.

Suurin puutteeni kirjoittajana taitaa olla oikeinkirjoituksen puute. Olen insinööri ja insinöörit eivät osaa oikein kirjoitusta. Koittaakaa lukija rakkaat kestää tämä puute blogissani. :)